Perjantaitarina – Mr. Olympia Orlandosta Helsinkiin Osa 4

Perjantaitarina – Mr. Olympia Orlandosta Helsinkiin Osa 4

Helsingin Jäähalli, 12.9.1992: Ammattikehonrakentajien tärkein kilpailu starttaa toistaiseksi viimeisen kerran Euroopassa tai ylipäänsä muualla kuin Yhdysvalloissa. Näin Helsingin kilpailu jäi historiaan tavalla, jota ei toki vielä tuolloin tiennyt kukaan.

Kilpailua edeltänyt viikko oli ollut hektinen ja täynnä viime hetken toimintaa. Suomalainen media oli mukana varsin kiitettävästi, eksoottiset kehonrakentajat kiinnostivat median kaikkien sektorien toimittajia. Ennen tapahtumaa Grand Marinan kongressikeskuksessa pidetty lehdistötilaisuus oli menestys, ja oli mielenkiintoista havaita, että ainakin tietyt kehonrakentajat, muun muassa Lee Labrada ja Francis Benfatto, kiinnostivat aivan erityisesti naistoimittajia.

Esiarvostelutilaisuuden ja varsinaisen iltashown välissä hallissa pelattiin HIFK:n liigapeli, mikä vaati nopeaa toimintaa jään esiinottamisen ja taas peittämisen osalta. Tuhansia tuoleja siirreltiin edestakaisin, mutta Suomessa kun ollaan, kaikki sujui suhteellisen kitkattomasti ja tietysti aikataulun mukaisesti. Jääkiekkoporukka ilmoitti vain vähän ennen Mr. Olympiaa, että juuri samana päivänä on pakko pelata tämä HIFK:n liigaottelu. Tilanne oli alkuperäisen sopimuksen vastainen, mutta Wayne S. DeMilia sopi asian Harry Bogomoloffin kanssa. En tiedä, mitä herrat sopivat, mutta tilanteesta selvittiin joka tapauksessa hyvässä hengessä.

Saimme heti aamutilaisuudessa nähdä, että kolme kilpailijaa oli melko selvästi muita edellä, kun puhumme kehonrakennuskriteereistä. Edellisen vuoden runner-up Dorian Yates, uusi tulokas Kevin Levrone ja Houstonin pikkujättiläinen Lee Labrada olivat kaikki kovassa iskussa ja näyttivät kilpailevan kärkisijoista. Yhtään huonoa kisaajaa ei lavalla ollut, ja esimerkiksi Suomen Juhani Herranen oli aivan loistavassa kunnossa.

Suuren kohun saattelemana Helsinkiin tullut Lou Ferrigno oli myös äärettömän tiukassa kunnossa, mutta heti oli nähtävissä, ettei hänen rakenteensa riittäisi parhaille sijoille. Lou kompuroi lavalle tullessaan sinne nousevassa portaikossa ja teloi sääreensä avohaavan, mutta oli jälleen pienen paikkailun jälkeen valmis jatkamaan.

Helsinkiläisyleisön suosikkeihin kuulunut Vince Taylor esiintyi lavalla toinen silmä peitettynä, sillä hän loukkasi silmänsä kolhittuaan sitä matkalaukullaan. Vince oli harmissaan koko kisaviikon ajan, sillä silmää särki, eikä hän luottanut suomalaisiin lääkäreihin vaivan helpottamisessa. Kotona Yhdysvalloissa silmä saatiin sitten kuntoon.

Iltatilaisuudessa katsomo oli kiitettävän täynnä, kaikki 500 dollarin VIP-liput oli myyty loppuun jo kuukausia ennen tapahtumaa. Lippuun sisältyi tietysti loistava paikka lavan läheltä ja kutsu illalliselle loppubankettiin Grand Marinan kongressikeskukseen. Oli mukava nähdä, että paikalla oli runsaasti Helsingin parempien seurapiirien jäseniä, tavanomaisesta poikkeava tilaisuus näytti sopivan myös porvariston hillittyyn charmiin.

Illan MC Reg Park hoiti tehtävänsä tyylikkään eleettömästi, tilaisuuden juontaja ei ole sen tähtiesiintyjä. Show tarjosi todella kehonrakennusta parhaimmillaan, poseerausesitykset olivat toinen toistaan komeampia ja viihdyttävämpiä. Parhaiten poseerauksen jalon taidon hallitsivat Lee Labrada ja Vince Taylor, mutta kilpailijoiden esiintyminen oli kaikin puolin tasokasta. Vaikka yleisö tajusi nopeasti, ettei Ferrignolla ollut mahdollisuuksia kärkeen, hän sai hyvästä ohjelmastaan ja rautaisesta kunnostaan valtavat suosionosoitukset.

On huomionarvoista, että illan finaalin eli 15 parhaan ulkopuolelle jäivät vuoden 1983 Mr. Olympia Samir Bannout ja tuleva kahdeksankertainen Mr. Olympia Ronnie Coleman. Suomen ja Oulun mestariposeeraaja Juhani Herranen kuului myös karsiutuneiden ryhmään.

Kuuden parhaan kilpailijan kesken käydyn posedownin jälkeen arvovaltainen tuomaristo, jonka suomalaisjäsenenä toimi KP Ourama, antoi päätöksensä tietoon kilpailua johtaneelle Wayne S. DeMilialle, joka luetteli tulokset kuudennesta voittajaan. Vince Taylor, Mohammed Benaziza, Shawn Ray, Lee Labrada, Kevin Levrone ja Dorian Yates. Näin hieno kilpailu sai arvoisensa voittajan, joka hallitsi sitten lajin kuninkuuskilpailua kuusi vuotta peräkkäin. Minäkin sain kaiken työn jälkeen kilpailusta mukavan muiston, kun Ben Weider ojensi minulle lavalla IFBB:n toiseksi korkeimman kunniapalkinnon, The President´s Silver Medal -mitalin.

Kilpailun jälkeen nautimme banketissa hyvän illallisen. Moni kilpailija ei tosin jaksanut sinne enää tulla, mutta kutsuvieraat ja VIP-vieraat viihtyivät sitäkin paremmin.

Tapahtumasta jääneen hyvän fiiliksen pyyhkäisi kerralla pois viikkoa myöhemmin Wayne S. DeMilialta saamani puhelu, jossa hän kertoi Momo Benazizan kuolleen edellisenä päivänä Hollannin Grand Prix´n jälkeen.